What are words…

Luistinten suojien etsiminen on ylivoimaista. Ulkovaraston lamppu on rikki ja kesällä oven eteen jätetyt pyörät sekä puiset tienvarsikyltit tukkivat tien. Valkoinen hanki hohtaa sen verran, että pulkat löytyvät lapsille, mutta luistinten suojat pysyvät piilossa. Arvatenkin.

Arki tuntuu sillisalaatilta. Äitiys, harrastukset, koululäksyt, koululiikuntatuntien varusteiden pakkaus (etsintä), olkapään tutkiminen, kanakastikkeen ainekset, rahoitusmarkkinavero.. ai niin, ja nimipäivä!

Jokainen asia on itseisarvo itselleen. Minulle, lapselle, työlle – tai uudestaan minulle. Lasten nauttiessa muumeista ja pulkkamäestä tutustun vaalikoneeseen. Kysymystulva valtaa ajatukset. Asioita on hurja määrä. Onneksi pidän siitä mitä saan tehdä. Samalla mietin, miten äärimmäisen tärkeää on, että paikoissa, joissa tehdään arkea määrittäviä päätöksiä, on monenlaisia osaajia, usealta alalta. Moniammatillisuus on kullan arvoista, politiikassa varsinkin.

Kissanpentu hyppää tietokoneen näppäimistön päälle. Olen viikon aikana noin sadannen kerran nostanut katin ja sanonut ”EI”. Se ei selvästikään ole ymmärtänyt minua. Tai sitten auktoriteettini ei vaan ole riittävän suuri.

Menen istumaan sohvalle ja rapsutan valkoista vilttiä. Kissa ei tule. Se katsoo arvioivasti, koska tietää minun huijaavan. Se tietää, että rapsutan hetken ja palaan sitten näyttöpäätteelle. Nonverbaali viestintäni on tehokkaampaa. Yhtä kaikki, eläin vaistoaa aikeeni ja pitää minua lähinnä hölmönä. Puhun yhtä ja aion toista. Jo pelkkä eläin toivoo avoimuutta ja kunnioitusta.

9-vuotias lapseni istuu viereisellä sohvalla, katsoo pentua ja antaa kämmenen. Kissa hyppää oitis pojan syliin, nuolaisee peukalonpäätä ja käpertyy lämpöiseen kainaloon. Luottamus syntyi hetkessä, ristiriitaisia viestejä ei ollut. Avoimuus. Olisi pitänyt muistaa. Se oli sanomattakin selvää.

Lisää kommentti

Seuraa sosiaalisessa mediassa