noora-koponen-luonto

En minä, mutta sinä, ja kuitenkin vaan me

Reilu viikko sitten hallitusten välinen ilmastopaneeli ICPP julkaisi tuoreen ilmastoraportin, jonka mukaan maapallon lämpeneminen voidaan vielä saada hidastumaan 1,5 asteeseen, mutta tuhoilta emme välty silti. Sen mukaan lähivuodet ovat mahdollisesti tärkeimmät ihmiskunnan historiassa koskaan.

On siis syytäkin pelästyä. On syytäkin säikähtää ja kunnolla. Ilmastosta puhuttaessa puhutaan kaikesta. Aivan kaikesta, mitä maapallolla on. Kukaan ei pääse olemaan olematta kosketuksissa sen kanssa, eikä yksikään pääse vastuustaan kohdella ilmastoa ja ympäristöään paljon paremmin, kuin ihminen on tähän mennessä tehnyt.

Ja samalla tuo sama ihminen on kaiken takana. Historian, mutta erityisesti tulevaisuuden.

Sosiaalinen media, eri julkaisut ja kolumnit huutavat kilpaa sitä hätää, mikä meillä ihmisillä ihan oikeasti on. Kaikkein eniten se hätä koskettaa meidän lapsiamme. Minun lapsiani ja heidän mahdollisuuttaan terveeseen ja turvalliseen elämään. Minua pelottaa, aivan todella.

Ihmiset syyttävät toisiaan. Osoittavat sormella, mitä pitäisi vähentää ja kenen. Moni kehottaa lopettamaan lentämisen, autoilun, ja/tai lihansyönnin. Moni syyllistyy ja loukkaantuu. Seuraava sanoo, että lasten hankkimatta jättäminen on suurin mahdollinen ilmastoteko. Kivihiilestä pitää luopua mahdollisimman pian. Uusiutuvien energiamuotojen lisäämistä tarvitaan.

Jätän tarkennukset edellisiin heille, jotka ovat näissä asiantuntijoita, sillä myönnän auliisti, että minä opettelen vielä.

Jokaisen meistä pitää kuitenkin ehdottomasti miettiä, mitä asioita juuri minä voisin tehdä jo NYT vähentääkseni ympäristön kuormittumista. Kaikki eivät pysty kaikkeen, ja moni niin sanottu sormella osoittajakin ”fuskaa” jossain. En minä, vaan sinä. Ihmisen varakkuus, elintaso ja elämäntilanne painavat vaakakupissa isosti.

Olematta hiilijalanjäljen asiantuntija tunnen kuitenkin ihmisen. Kipeän tai parantumattomasti sairaan ihmisen, jonka tapaan vastaanotollani viikoittain. Ihmisen, jonka puoliso sairastaa syöpää. Äidin, joka kasvattaa lapsiaan yksin, ja jonka toinen lapsi on vammainen. Särkyneen ihmisen, jonka sisäinen hyvinvointi on romahtanut. Vanhuksen, joka on väsynyt ja yksinäinen. Ihmisen, jolla ei ole voimavaroja syödä kuin eineksiä. Ja ihmisen, jota kiusattiin koulussa läpi lapsuuden. Suurin osa meistä tuntee heidät, tai ainakin jonkun heistä.

Näiden ihmisten velvoittaminen, syyllistäminen tai käskyttäminen vaikka luopumaan autostaan, tai selvittämään oman hiilijalanjälkensä ja muuttamaan elämäänsä sen mukaan, ei vain yksinkertaisesti auta mitään eikä ketään. Ei ilman, että he saavat elämäntilanteeseensa tarvitsemaansa apua.

Seuraava väitteeni on kova, mutta väitän silti (ehkä viisastuen myöhemmin), että ihminen, jonka oma elämä on valmiiksi hänelle itselleen liian rikkinäinen tai täynnä huolta itsestä tai läheisistään, on yksinkertaisesti liian väsynyt ja kuormittunut taistellakseen ilmastonmuutoksen eteen mahdollisimman paljon. Hänen voimavaransa kuluvat läheisistä tai itsestä huolehtimiseen, kodin säilyttämiseen.

Ihminen on ihminen, ja ennen kaikkea inhimillinen. Ja pelkään, että niin kauan, kun emme muista ja hyväksy sitä, maailma ei muutu tarpeeksi ja tarpeeksi nopeasti. Ilmastonmuutos tulee liian voimakkaasti ja turvallinen maapallo häviää lapsiltamme.

Jos haluamme oikeasti hidastaa ilmastonmuutosta tai pysäyttää sen kokonaan (liekö tämä enää edes mahdollista?), meidän täytyy huolehtia uusiutuvien energiamuotojen ja muiden vastaavien lisäksi myös siitä, että ihminen oikeasti jaksaa pysäyttää sen. Että hänen elämänsä on sellainen, että hän kykenee siihen.

Tämä on asia, jota haluan itse ajaa päätöksenteossa entistä voimakkaammin, jotta ihmisen voimavaramerkitys ilmastonmuutoksen torjumisessa ymmärretään, ja se saisi sen painoarvon, joka sille kuuluu. On rohkeasti kysyttävä ja mietittävä, ennen kaikkea meidän päättäjinä, mitä ihminen tarvitsee, jotta hän voisi ja – saisi – pelastaa tämän pallomme? Koska meidän pitää tehdä se. Meidän.

#NytOnPakko

Lisää kommentti

Seuraa sosiaalisessa mediassa